Kirjoittaminen on laiskan hommaa

...kun ei jaksa, ei sitten millään.
Muokkausta odottava paperipino ei innosta, en edes tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. (Siis tiedän, mutta en tiedä.) Paljon helpompaa heittäytyä pitkäkseen ja laittaa silmät kiinni. Antaa sanojen ja ajatusten, alkujen ja lauseenpätkien soljua puoliunen läpi. Jossakin toisessa todellisuudessa minunkin kässärini on varmasti jo valmis ja viimeiseen asti viimeistelty. Tässä todellisuudessa se on pino paperia, jossa on sanoja, jotka voisivat olla paremmassakin järjestyksessä.

Entinen psykologian opettajani sanoi, että lukion arvosanat voitaisiin antaa takapuolen leveyttä mittaamalla: mitä tiukemmin perse on pysynyt penkissä, sitä enemmän kirjoja on luettu. Koulukirjoja siis.

Minun pyllyni on vielä varsin kapoinen, ja sellaiseksi saa jäädäkin. Pidän silmiä kiinni ja mietin, miten sanat pitäisi järjestää paperille. Päivät kuluvat laiskoina ohitse samalla kun saamaton kirjoittaja mietiskelee. Yhtään muutosta ei ole vielä ylhäällä, on vain aikaisemmin tehtyjä merkintöjä siitä, mitä pitää muokata. Tämä on vaihe, tämä estää turhan työn. Tästä tunteesta pitää nauttia. Pitää osata olla hermoilematta ja suuttumatta itselleen, koska työ ei etene, jos perse ei levene penkissä. Pitää luottaa siihen, että etenee se, kypsyy hiljaa ja putkahtaa maailmaan sitten vasta kun on valmis.