Ms. Bean -olo

Ihan taattua laatua. Rannalla lapsen kanssa ajauduin jatkuvasti nuorenparin kylkeen/viereen/taakse/lähistölle. Eikä siinä mitään, saahan sitä julkisella paikalla kulkea. Vasta siinä vaiheessa, kun mies käheällä äänellä kysyi deitiltään: "no, onko meidän välillä sun mielestä kemiaa?", tajusin, että nehän ovat treffeillä. Mahdollisesti ensimmäisillään. Jos pariskunta pääsee yli siitä, että treffeillä mukana häälyi täti-ihminen, sekä uskovat toistensa selitykset siitä, ettei ko. täti-ihminen ollut kummankaan (iso-)sisko - äidiksi olisin sentään ollut liian nuori - niin toivottavasti he saavat toisensa ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. <3<3

Tämän lähemmäs romantiikkaa ei Ms. Bean juuri nyt ole päässyt.

Keikkabussi, jeejee!

Lapsi on viettänyt melkein koko kesän muualla kuin kotona. Eilen hän kuitenkin kotiutui, ja raavaiden "no ei oo ollu ikävä" -väitteiden (ja halien) päätteeksi kaikki muuttui normaaliksi. Lapsi on kotona, minne kuuluukin, ja minä vanhempi. Säännölliset elämäntavat eivät ole hyveitäni, paitsi nyt, kun muksu on kotona.

Eilen kävimme vähän niin kuin maakuntamatkailemassa ja lopuksi jäätelöllä. Kotiinpäin tullessamme ohitimme Popedan keikkabussin. Lapsi räpsi innoissaan kuvia, ja vilkutimme hämärästi näkyvälle hahmolle, joka saattoi olla Pate yhtä hyvin kuin saattoi olla olemattakin. Koko kesä on mennyt käytännössä ilman lapsukaista. Eilen meillä oli kivaa. Aikaa on silti niin vähän ja päivät kuluvat niin nopeasti. Ihan hirvittävä ajatus, jos Popedan keikkabussin näkeminen jää lapsen mieleen parhaana lomapäivänä äidin seurassa. Ihan hirveää. *virn*

Luodaan siis lisää lomamuistoja: mummolan kautta minigolfaamaan ja illalla pokeriturnaus ennen pitkiä, leppeitä löylyjä ja versoilevia keskusteluita. Niistä juttutuokioista tulee parhaita muistoja minulle ja tästäkin kesästä hyvä.

Kirjoittaminen on laiskan hommaa

...kun ei jaksa, ei sitten millään.
Muokkausta odottava paperipino ei innosta, en edes tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. (Siis tiedän, mutta en tiedä.) Paljon helpompaa heittäytyä pitkäkseen ja laittaa silmät kiinni. Antaa sanojen ja ajatusten, alkujen ja lauseenpätkien soljua puoliunen läpi. Jossakin toisessa todellisuudessa minunkin kässärini on varmasti jo valmis ja viimeiseen asti viimeistelty. Tässä todellisuudessa se on pino paperia, jossa on sanoja, jotka voisivat olla paremmassakin järjestyksessä.

Entinen psykologian opettajani sanoi, että lukion arvosanat voitaisiin antaa takapuolen leveyttä mittaamalla: mitä tiukemmin perse on pysynyt penkissä, sitä enemmän kirjoja on luettu. Koulukirjoja siis.

Minun pyllyni on vielä varsin kapoinen, ja sellaiseksi saa jäädäkin. Pidän silmiä kiinni ja mietin, miten sanat pitäisi järjestää paperille. Päivät kuluvat laiskoina ohitse samalla kun saamaton kirjoittaja mietiskelee. Yhtään muutosta ei ole vielä ylhäällä, on vain aikaisemmin tehtyjä merkintöjä siitä, mitä pitää muokata. Tämä on vaihe, tämä estää turhan työn. Tästä tunteesta pitää nauttia. Pitää osata olla hermoilematta ja suuttumatta itselleen, koska työ ei etene, jos perse ei levene penkissä. Pitää luottaa siihen, että etenee se, kypsyy hiljaa ja putkahtaa maailmaan sitten vasta kun on valmis.

Taas täällä

Pitkän vaivais- hiljaiselon jälkeen yritän jälleen innostua siitä, mikä ennen oli minulle tärkeää. Innoittajana Liken rikosaiheinen kirjoituskilpailu, jonka dl lienee syyskuun alussa. (Lienee, kuka noita deadline-päivämääriä päähänsä painaa? En minä ainakaan, riittää kun tietää suunnilleen ja voi sitten viikkoa ennen muistinsa varaista päivämäärää alkaa paniikissa touhuamaan, koska oli muistanut väärin. Jotkut asiat eivät vain muutu.)

Haparoiden astelen taas täällä blogimaailmassa, mutta täytyy sanoa, että on kiva tulla takaisin. Melkein kuin vuoden tauon jälkeen olisi päässyt taas vanhan mummolan pihamaalle, jossa mikään ei ole muuttunut, mutta silti kaikki on ihan erilaista kuin ennen.